16.9.2004

Asian tausta

Rikostutkinnan yhteydessä asianomistajana kuultu Suomen Säästöpankki-SSP Oy oli 14.12.1992 toimitetussa poliisikuulustelussa vaatinut poliisin toimesta takavarikoidun A:n omaisuuden määräämistä vakuustakavarikkoon pankin saatavien turvaamiseksi. Tutkinnanjohtajan vaatimuksesta Ylivieskan kihlakunnanoikeus oli 16.12.1992 määrännyt A:n irtainta omaisuutta pantavaksi vakuustakavarikkoon 4 000 000 markan arvosta. Asianomistajan ei tarvinnut asettaa vakuutta. A oli valittanut kihlakunnanoikeuden päätöksestä Vaasan hovioikeuteen. Pankki oli hovioikeudelle antamassaan vastauksessa vaatinut takavarikon pysyttämistä voimassa. Hovioikeus oli 2.3.1993 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituksen.

Ylivieskan käräjäoikeus oli 23.4.1996 antamallaan tuomiolla katsonut A:n syyllistyneen törkeisiin petoksiin ja velallisen epärehellisyyteen sekä lukuisiin muihin rikoksiin, joista A:lle tuomittiin 2 vuoden 6 kuukauden yhteinen vankeusrangaistus. Asianomistajien, muun muassa edellä mainitun pankin seuraajan Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenal-SSP Oy:n (jäljempänä Arsenal), vahingonkorvausvaatimukset oli erotettu erilliseksi asiaksi ja siirretty myöhemmin ratkaistavaksi. Käräjäoikeus olikin 17.1.1997 antamallaan tuomiolla velvoittanut A:n suorittamaan Arsenalille rikosperusteisena vahingonkorvauksena yhteensä 3 980 106,70 markkaa korkoineen. Vaasan hovioikeus oli 10.11.1997 antamallaan tuomiolla hylännyt osan A:ta vastaan ajetuista syytekohdista ja tuominnut A:lle hänen viakseen jääneistä teoista 1 vuoden 6 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Lisäksi hovioikeus oli velvoittanut A:n suorittamaan Arsenalille vahingonkorvauksena käräjäoikeuden tuomitseman 3 980 106,70 markan asemesta 583 606,70 markkaa korkoineen.

Kanne Ylivieskan käräjäoikeudessa

A lausui Arsenalia vastaan ajamassaan kanteessa, että vakuustakavarikko oli ollut tarpeeton, koska se oli haettu ainoastaan sellaisen teon perusteella, jota koskevan syytteen hovioikeus oli hylännyt ja jonka perusteella A:lle ei ollut tuomittu vahingonkorvausvelvollisuutta Arsenalia kohtaan. Vakuustakavarikosta oli aiheutunut A:lle vahinkoa, josta Arsenal oli vastuussa. Pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n viittaussäännöksen perusteella asiaan tuli soveltaa ulosottolain 7 luvun 20 §:n korvaussäännöstä, joka oli sittemmin vain teknisesti siirretty oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ksi. Vahingon arvioinnissa ei tullut soveltaa vahingonkorvauslakia vaan niin sanotun ankaran vastuun periaatteita. A vaati, että Arsenal velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta sijoitusomaisuuden pääoman ja tuoton menetyksestä sekä turvaamistoimenpiteen peruuttamisesta aiheutuneista kuluista ja takavarikoiduista käteisvaroista.

Vastaus

Arsenal kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Arsenal ei ollut vahingonkorvausvelvollinen, koska vakuustakavarikon hakijana oli ollut tutkinnanjohtaja eikä pankki. Tilanteeseen ei myöskään tullut soveltaa siviiliprosessuaalisen turvaamistoimen säännöstöä, vaan sovellettavaksi tuli vahingonkorvauslaki ja tuottamusvastuun periaatteet. Edelleen Arsenal lausui, että turvaamistointa oli haettu muun muassa velallisen epärehellisyys -rikoksen perusteella, jonka hovioikeus oli lukenut A:n syyksi ja jonka perusteella A oli tuomittu suorittamaan Arsenalille vahingonkorvausta. Turvaamistoimi ei siis ollut ollut tarpeeton.

Käräjäoikeuden tuomio 13.12.2000

Sovellettavan normiston osalta käräjäoikeus lausui, että pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n viittaussäännös huomioon ottaen rikosprosessuaalisen vakuustakavarikon hakijan vastuu aiheettomasta turvaamistoimesta oli sama kuin siviiliprosessuaalisessa turvaamistoimessa. Asiaa ei ollut aihetta arvioida toisin senkään vuoksi, että riippumatta siitä, haettiinko takavarikkoa siviili- tai rikosperusteella, toimenpiteen konkreettiset vaikutukset olivat sen kohteelle samat. Asiaan tuli sovellettavaksi tapahtuma-aikana voimassa ollut ulosottolain 7 luvun 20 § (389/1973). Kirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä oli vakiintuneesti hyväksytty, että turvaamistoimen hakijan vastuu oli tuottamuksesta riippumatonta eli ankaraa vastuuta.

Yleensä asianomistajan vahingonkorvausvelvollisuuden osalta käräjäoikeus lausui, että koska pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n perusteella asianomistajalta voitiin poikkeustapauksissa vaatia vakuus, tästä oli pääteltävissä, että asianomistaja voitiin määrätä suorittamaan vahingonkorvausta. Vakuus oli vahingon varalta. Kun Arsenal tai sen edeltäjät olivat kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa käyttäneet asiassa puhevaltaa ja vaatineet turvaamistoimen pysyttämistä voimassa, A saattoi esittää Arsenalia kohtaan vahingonkorvausvaatimuksen vakuustakavarikon vuoksi. Arsenal ei siten ollut väärä vastaaja. Mahdollisesti vahingonkorvausvaatimus olisi voitu esittää myös valtiota kohtaan, mutta siitä ei ollut tässä jutussa kysymys.

Arsenalin vahingonkorvausvelvollisuuden osalta käräjäoikeus lausui, että vakuustakavarikkoa oli haettu myös sen rikoksen aiheuttaman vahingon korvausvelvollisuuden osalta, jonka perusteella hovioikeus oli sittemmin tuominnut A:n maksamaan Arsenalille vahingonkorvausta. Arsenal ei ollut siten hankkinut turvaamistointa tarpeettomasti. Toimenpide ei myöskään ollut ollut liian ankara tai määrällisesti ylimitoitettu, koska Arsenal ei ollut saanut täyttä suoritusta sen hyväksi maksettavaksi määrätylle vahingonkorvaukselle takavarikossa olleiden varojen mentyä pääosin ulosotossa olleiden verovelkojen maksamiseen. Arsenalin velvoittaminen suorittamaan A:lle vahingonkorvausta näissä olosuhteissa olisi ollut ilmeisen väärä lopputulos.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Tapio Kamppinen, ylimääräinen käräjätuomari Jaakko Raittila ja käräjäviskaali Antti Väyrynen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 27.6.2002

A valitti ratkaisusta hovioikeuteen ja vaati kanteensa hyväksymistä.

Hovioikeus katsoi asiassa olevan riitaista se, oliko pakkokeinolain 3 luvussa tarkoitetun turvaamistoimen aiheuttaman vahingon korvaamiseen sovellettava saman luvun 8 §:n viittaussäännöksen perusteella oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ä eli hakijan ankaraan vastuuseen johtavaa vahingonkorvaussäännöstä. Lisäksi riitaista oli se, oliko asianomistaja kanteessa kuvatun menettelyn perusteella rinnastettava laissa tarkoitettuun turvaamistoimen hakijaan siten, että asianomistaja oli velvollinen korvaamaan vahingon.

Mainitsemillaan perusteilla hovioikeus katsoi, että pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n ja 7 luvun 2 §:n sanamuodon ja lain esitöiden perusteella ei ollut tehtävissä selvää johtopäätöstä pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n viittaussäännöksen tulkinnasta. Lain esityöt ja se, että lainsäätäjä oli myöhemmin jättänyt yhtenäistämättä rikos- ja siviiliprosessuaalisia pakkokeinoja koskevat säännöstöt, tukivat sellaista johtopäätöstä, että pakkokeinolain mukaisen takavarikon korvausvelvollisuus ei määräytynyt oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n perusteella.

Edelleen mainitsemillaan perusteilla hovioikeus katsoi, että pakkokeinolain 3 luvun ja oikeudenkäymiskaaren 7 luvun turvaamistoimisäännöstöt poikkesivat siinä määrin toisistaan, ettei pakkokeinolain mukaisen turvaamistoimen hakija ollut turvaamistoimen aiheuttamasta vahingosta tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa. Ankaraa vastuuta vahingosta ei ollut perusteltua asettaa ainakaan sellaiselle asianomistajalle, joka oli ainoastaan vaatinut viranomaisilta turvaamistoimen hakemista ja oikeudenkäynnin aikana sen pysyttämistä. Näistä syistä Arsenaliin kohdistettu kanne oli perusteeton.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kalervo Auerma, Jorma Latvala ja Eija-Liisa Helin. Esittelijä Tuula Keltikangas.

Perustelut

1. Nyt kysymyksessä olevasta turvaamistoimesta päätettäessä voimassa olleen pakkokeinolain 3 luvun 2 §:n 2 momentin (450/1987) mukaan vaatimuksen omaisuuden panemisesta vakuustakavarikkoon voi tehdä tutkinnanjohtaja tai syyttäjä. Syytteen käsittelyn alettua tällaisen vaatimuksen voi tehdä sakon, valtiolle tulevan korvauksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen turvaamiseksi syyttäjä ja asianomistajalle tulevan korvauksen maksamisen turvaamiseksi asianomistaja. Asiallisesti vastaava sääntely sisältyy myös voimassa olevaan lakiin (693/1997).

2. Arsenal, tuolloin Suomen Säästöpankki-SSP Oy, on 14.12.1992 toimitetussa, A:han kohdistuneita rikosepäilyjä koskeneessa poliisikuulustelussa asianomistajana vaatinut poliisin A:lta väliaikaisena toimenpiteenä jo takavarikoiman omaisuuden määräämistä vakuustakavarikkoon pankin saatavien turvaamiseksi. Tutkinnanjohtaja on 15.12.1992 Ylivieskan kihlakunnanoikeuteen saapuneessa hakemuksessa vaatinut, että A:n irtainta omaisuutta määrättäisiin vakuustakavarikkoon enintään se määrä, joka arvoltaan vastaa 4 000 000 markkaa. Kihlakunnanoikeus on 16.12.1992 määrännyt vakuustakavarikosta vaatimuksen mukaisesti. Vaasan hovioikeus ei ole 2.3.1993 antamallaan päätöksellä muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

3. A on kanteessaan korostanut sitä, että tutkinnanjohtaja oli hakenut vakuustakavarikkoa Arsenalin vaatimuksesta. Arsenal oli asian myöhemmissä vaiheissa toiminut aktiivisesti turvaamistoimen voimassa pitämiseksi. Esimerkiksi rikosasian käsittelyn alettua A oli 19.3.1993 pyytänyt vakuustakavarikon kumoamista. Kihlakunnanoikeus oli samana päivänä hylännyt pyynnön. A oli valittanut päätöksestä. Arsenal oli vaatinut valituksen hylkäämistä. Vaasan hovioikeus oli hylännyt valituksen 11.6.1993 antamallaan päätöksellä. A on katsonut, että näistä syistä vahingonkorvausvelvollinen aiheettoman turvaamistoimen perusteella on Arsenal.

4. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan.

5. Tutkinnanjohtaja tai syyttäjä, joka hakee vakuustakavarikkoa asianomistajan saatavan maksamisen turvaamiseksi, ei toimi asianomistajan asiamiehenä vaan virkavastuullaan. Ennen vaatimuksen esittämistä hänen tulee siten viran puolesta selvittää, onko turvaamistoimelle lainmukaiset perusteet. Mikäli perusteita ei ole, ei vaatimusta pidä asianomistajan pyynnöstä huolimatta tehdä.

6. Syytteen käsittelyn alettua toimivalta hakea vakuustakavarikkoa asianomistajalle tulevan korvauksen turvaamiseksi on nyt kyseessä olevana ajankohtana voimassa olleen säännöksen mukaan siirtynyt asianomistajalle. Tästä ei kuitenkaan ole seurannut, että syyttäjä olisi samalla menettänyt puhevaltansa tutkinnanjohtajan tai syyttäjän vireille panemassa asiassa. Kuten hallituksen esityksen perusteluissa on hukkaamiskiellon ja vakuustakavarikon kumoamista koskevan pakkokeinolain 3 luvun 4 §:n säännösehdotuksen kohdalla todettu, tutkinnanjohtajalla ja syyttäjällä on jo viran puolesta velvollisuus valvoa, ettei omaisuutta ole tarpeettomasti vakuustoimenpiteiden alaisena (HE 14/1985 vp s. 64). Tämän mukaisesti syyttäjän virkavelvollisuutena on ollut syyteasian käsittelyn alettuakin valvoa vakuustakavarikon edellytysten olemassaoloa ja huolehtia esimerkiksi siitä, että tarpeettomaksi osoittautunut toimenpide kumotaan. Samoin hänen on tullut käyttää puhevaltaa asiassa muutoksenhakuasteessa.

7. Kun tutkinnanjohtaja tai syyttäjä hakiessaan turvaamistointa asianomistajan hyväksi toimittaa virkaansa kuuluvaa tehtävää, ei asianomistaja ole vastuussa tällaisen virkatoimen kolmannelle mahdollisesti aiheuttamista vahingoista. Asianomistajalle voi syntyä korvausvastuu vain omista toimenpiteistään. Sama periaate ilmenee esimerkiksi Korkeimman oikeuden oikeudenkäyntikuluja rikosasiassa koskevista ratkaisuista 1978 II 57 ja 1985 II 193. Sittemmin periaate on ilmaistu nimenomaisesti oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 8 §:n 2 momentissa.

8. Vakuustakavarikkopäätös on tehty tutkinnanjohtajan esittämästä vaatimuksesta. A ei ole edes väittänyt, että Arsenal olisi asianomistajana asian käsittelyn missään vaiheessa mennyt omissa vakuustakavarikkoa koskevissa vaatimuksissaan tutkinnanjohtajan esittämää vaatimusta pidemmälle. Pelkästään se seikka, että Arsenal on jo esitutkinnassa esittänyt vakuustakavarikkoa koskevan vaatimuksen ja että se on, A:n valitettua takavarikkopäätöksestä, hovioikeuteen antamassaan vastauksessa osaltaan vaatinut vakuustakavarikon pysyttämistä, ei voi perustaa Arsenalille korvausvelvollisuutta vakuustakavarikosta A:lle mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen, Mikael Krogerus ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijä Sami Myöhänen.